ALKUTARINA

 jossa kerrotaan, kuinka villasarvikuonot, sapelihammaskissat ja mammutit 

hävisivät maan päältä, ja miten villisika, ilves ja mäyrä tulivat karhun rinnalle 

uusiksi vuodenaikojen hallitsijoiksi.

Jääkautta ei ollut koskaan olemassakaan, vaan suurimman tuhon tänne

Pohjolaan toi valtava vedenpaisumus, hävittäen kerralla melkein kaiken. 

Ennen tuota ikiaikojen suurinta hyökyaaltoa vuodenajoillamme oli neljä 

suurta haltijaa ja jokaisella näistä neljästä haltijasta oli suuri valta säiden 

määräilyssä. Ne ulottivat valtansa myös jokaisen elävän olennon sisimpään

olemukseen; kasvien pienimpäänkin lehteen ja siemeneen, kovakuoriaisten 

ja perhosten siiveniskuihin, lintujen ja karvaisten kulkijoiden jokaiseen 

sydämenlyöntiin.

Nämä mahtavat haltijat kunnioittivat toisiaan ja olivat eläneet maan päällä

vuodenaikojen haltijoina satojen tuhansien vuosien ajan.

Uppiniskaisin ja jääräpäisin kaikista oli kevättä hallinnut villasarvikuono. 

Se viihtyi omissa puuhissaan kovertaen kallioihin onkaloita, suuria hiidenkirnuja. 

Äkkipikaisena se eleli mieluusti erakkoelämää – kaikenlainen yhteiselämä omine 

ongelmineen oli sille mahdotonta. Villava, omituinen jättiläinen luotti vain omaan

myrskyävään voimaansa ja koska se oli ukkosen ja maagisten, muille käsittämättömien

voimien haltija, oli se siksi myös täysin arvaamaton. Se oli toivottu vieras,

jos piti halkaista vuoria tai mantereita, mutta muuten sitä katseltiin mieluummin

mahdollisimman kaukaa.

Kesänhaltija, sapelihammaskissa toranguar,oli kaunein ja julmin; jollei se

käyskennellyt ihailemassa itseään peilikirkkailla järvenjäillä tai pohjattomien

lähteiden äärellä, se teroitteli suuria kulmahampaitaan kallionpintoihin. Kaamea

vihlova kirskunta kaikui rannoilla ja silokallioihin syntyi valtavia uurteita. 

Iso kissa oli kehrätessään hyvin lumoava, vaan täysin säälimätön suuttuessaan. 

Se ei juuri antanut muille varoituksia mielenliikkeistään. Nautinnonhaluinen 

ja itserakas teräväkynsi piti kaikkea kesän kauneutta omana ansionaan. Koska 

muutkin pitivät kesää vuodenajoista parhaimpana, sitä hallitsevan

pedon jokaista askeltakin palvottiin.

Syksynhaltijan, mammutin, järjestelykyky ja älykkyys auttoi kaikkia 

varautumaan tulevaan talveen. Syöksyhampaisen villajätin ylistetty taito 

ratkoa pulmatilanteita pohjautui paljolti myös sen mahtavaan

kokoon; kukaan ei oikein koskaan tohtinut esittää sille eriäviä mielipiteitä.

Syvä oikeudentunto esti mammuttia ryhtymästä varsinaiseksi diktaattoriksi,

se oli aina valmis yhteistyöhön ajatellen kaikkien yhteistä hyvää, mutta mieluiten 

kuitenkin sen omilla säännöillä. 

Syksyn tehtävä oli valmistella luonto kestämään ankaratkin talvet, 

ja mammutti oli siihen kaukokatseisuudessaan ehdottomasti kykenevin.

Talven kuningas oli mahtava luolakarhu. Se oli aina hyvin tarkka valtakunnastaan. 

Se pyrki ahneesti valloittamaan lisää uusia alueita, merkiten rajojaan lumipeitteellä 

ja valkealla kuuralla. Se hönkäili kiiltäviä jääpuikkoja kaikkialle ja kaamostaivaan 

tähdet vilkkuivat kilpaa näiden huuruturkkisen otson aarteiden kanssa.

Henkisyydessään ja viisaudessaan luolakarhu oli kykenevä määräämään asioita 

pelkällä tahdon voimallaan, satava lumikin oli sen ajatusten tuottamaa. 

Omistautuessaan unelmilleen ja rakkaiden aarteidensa vartiointiin, se viettikin

suuren osan talvesta nukkuen, antaen henkevän ajatuksensa liitää maan päällä.

Kimaltaviin hankiin kyllästyi aina ensimmäisenä keväänhaltija villasarvikuono. 

Haistaessaan aikansa koittaneen, se nousi luolakarhua vastaan vihapäisenä 

ja pelkäämättä. Koska arvonsa tunteva talven kuningas ei ollut innokas

käymään taistoa villasarvikuonon kanssa kovin pitkään, se antoi kuin kyllästyen 

äkäiselle ja huonotapaiselle keväänhaltijalle periksi.

– Mutta huomatessaan pientäkin arvostuksen puutetta, muisti luolakarhumme 

kurittaa jokaista haltijaa hyisellä hiljaisella runollaan, hallalla.

Kaikki muuttui tähtikirkkaana keväisenä pakkasyönä varoittamatta. 

Maaemo räjähti Pohjoisen merellä sylkemään järistyksen kourissa

sisuksistaan niin paljon laavaa, että sen seurauksena valtavat hyökyaallot 

vyöryivät kaikkialle. Oliko sen suututtanut valtaisa meteori vai putosiko 

toinen sen silloisista kuista maahan, sitä emme tiedä. Koko maa vavahteli

valtavan vedenpaisumuksen kourissa, tasapuolisen tuhon kohdatessa jokaista 

alle jäänyttä.

Juuri silloin olivat sapelihammaskissat laumoittain järvienjäillä, villasarvikuonot 

hiidenkirnuissaan ja mammutit kevätvuokkojen koristamissa

lehtolaaksoissaan; jokainen tuona yönä alaville maille mennyt hukkui tulvan alle.

Vain yksi sapelihammaskissanaaras oli jäänyt ylös rinteille ja säilyi hengissä. 

Luolakarhutkin olivat vielä korkeimmilla vuorilla luolissaan ja välttivät täydellisen 

tuhon. 

Moni muukin oli onnekas ja pelastui – yksi niistä oli mammutin

oikea käsi ja hovimestari, mäyrä. Se oli kiivennyt hyökyaaltoa pakoon erään 

jyrkänteen harjalla kasvavan metsäomenapuun latvaan ja sinnitteli siellä 

pahimman tulvan ajan. Koko pitkän kesän se sinnitteli hengissä korkealla 

oksistossa kaarnantoukkia syöden. Kun vedenpinta viimein laski tarpeeksi,

kapusi se alas - päättäen samalla ettei ikinä enää puuhun kiipeäisi. 

Se alkoi etsiä ystäviään mammutteja, rämpien läpi liejuisia laaksoja, väsymättä. 

Jatkuva suossa tarpominen värjäsi lopulta sen mahanalusen käpäliä myöten 

mustaksi, mielen lisäksi. Turhaan ja pitkään kuljettuaan, se totesi niin 

mammuttien kuin villasarvikuonojenkin hävinneen maan päältä. Omituinen

kostean lämmin kesä tuntui päättymättömältä ja syksy tuntui antavan 

odottaa itseään.

Eräänä päivänä mäyrä törmäsi outoon vieraaseen kulkijaan: villisikaan. 

Ensin se tosin ehti toiveikkaasti luulla toista mammutiksi. Mutta äkkiliikkeinen 

otus oli takkuisine, sinikiiltoisine turkkeineen ja vinoine torahampaineen 

niin paljon kauheampi ilmestys, että mäyrä tajusi kohdanneensa aivan

uudenlaisen ilmestyksen. Villisika muistutti käytökseltään enemmänkin riehakasta 

villasarvikuonoa, kuin tyylitietoista mammuttia. Se heitteli valtavia

siirtolohkareita pitkin vuoren rinteitä ja väänsi kuin huvikseen kokonaisia 

puunrunkoja ympäri. Torahampainen, rapakon ryvettämä takkuturkki teki 

voimillaan mäyrään suuren vaikutuksen.

Kun villisika alkoi kertoa mäyrälle tarinaansa, kävi ilmi sen tulleen kaukaa 

etelästä ihanan mudan ja tulvaveden hajun houkuttelemana.

Se rakasti vettä ja uusia tuulia, ja ihmetteli Pohjoisen autiutta ja liejuisia laaksoja.

Matkallaan se oli törmännyt myös ainoaan hengissä säilyneeseen sapelihammaskissaan

ja pelastanut tämän suuren kaatuneen puunjuurakonalta. Palkkioksi avusta iso kissa 

oli lahjoittanut villisialle suuret kaarevat sapelihampaansa.

Ne olivat hieman vaurioituneet rytäkässä, eikä kauneudestaan kuulu kesänhaltija

enää halunnut pitää niitä. Villisika oli ollut niin onnellinen saamistaan uusista 

torahampaista, että oli puolestaan lahjoittanut kovia kärsineelle kissalle turkistaan 

komeimpia mustia harjaksia tupsuiksi sen korviin. 

Villisialla oli ollut tosin oma  näkemyksensä siitä, kuinka sapelihampaat näyttivät 

sen suussa komeammilta ja olivat enemmän hyödyksi. Lopuksi iso kissa oli kertonut 

villisialle suuresta hävityksestä ja siitä, kuinka kaikki neljä vuodenaikaa lakkaisivat

kenties olemasta. Kukaan ei olisi taistelemassa kevään tai syksyn puolesta. 

Voimiltaan heikentynyt kissaeläin ei uskonut kykenevänsä tuomaan kesääkään 

enää koskaan entiselleen.

Mäyrä katseli itseensä tyytyväistä karjua. Jos itseään vastedes ilvekseksi 

kutsuva kesänhaltija olikin tässä vaihtokaupassa kenties saanut uusia luonteenpiirteitä 

villisialta, oli villisikakin ilmeisesti saanut joitakin kissan ominaisuuksia

hampaiden mukana. Mitä kaikkea se sitten oli, kohtelias mäyrä ei viitsinyt sanoa

ääneen. Selvästikin nyt voimiensa tunnossa oleva karju oli löytänyt torahampaiden 

mukana itsestään aivan uusia kykyjä. Jyhkeä niska ja voimakkaat hartiat toivat 

hampaisiin ennennäkemätöntä voimaa, ja karju tunsi nyt olevansa suorastaan 

komea otus. Sen pienissä silmissä pilkahtava iloinen välke sai mäyrän äkkiä 

vakuuttumaan siitä, ettei muukalainen ollut hurjasta ulkonäöstään huolimatta 

pahantahtoinen laisinkaan. Kuunneltuaan villisian tarinointia pitkän tovin, 

alkoi mäyrä lopulta suorastaan pitää kohtaamastaan uudesta tulokkaasta. 

Hyvin pian mäyrän päässä alkoi kehittyä suunnitelma; kaaokseen olisi nopeasti 

saatava jokin järjestys. Vuodenajoille olisi nimitettävä uudet haltijat, ja jos se 

esittäisi villisikaa uudeksi keväänhaltijaksi, voisi villisika tukea vastapalvelukseksi 

mäyrää uudeksi syksynhaltijaksi! Ajatusta pitäisi esittää muille eläimille, saisiko 

se kannatusta. He olisivat hyvin pian kaikki tuhon omia, jos vuodenajat

lakkaisivat olemasta. Tai, jatkuva hyinen talvi valtaisi koko maan – luolakarhu 

valloittaisi omakseen kaiken... Joskus muinoin niinkin oli käynyt.

Ennen kuin mäyrä ehti kertoa tuumistaan villisialle mitään, se huomasi takkuturkin 

jo kirmanneen korkealle haltijakallion huipulle, villasarvikuonon paikalle. 

Sieltä tuo torahampainen outo otus katseli haastavasti ympärilleen, tuulen

heilutellessa sen mustia, pitkiä selkäharjaksia. Näky oli vaikuttava. Ukkosen 

rymistessä taivaanrannassa, harva mutta monenkirjava eläinjoukko kerääntyi 

tuijottamaan sitä. Kuka oli tuo kummallinen muukalainen? Mitä ihmettä se

teki villasarvikuonon paikalla? Kaikki odottivat villisialta puhetta, vaan

sitäpä ei tullut. Lyhyesti villisika ilmoitti olevansa tästä lähtien kevään uusi haltija. 

Ja jos jollakin olisi jotain asiaa vastaan, tulkoon taistelemaan. Juuri sarviaan 

kasvatteleva hirvi korskahti harmistuneena ja ainut paikalla ollut

susi ulvahti. Harmaaturkki etsi katseellaan toiveikkaasti laumansa jäseniä; 

yhdessä he voisivat kiepauttaa tuon tunkeilijan nurin ja syödä suihinsa. 

Mäyrä katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Rynnistys valtaan muistutti

niin paljon edesmenneen villasarvikuonon omavaltaista käytöstä, ettei 

kenelläkään tuntunut olevan mitään villisian keväänhaltijuutta

vastaan. Moni ei tainnut huomata mitään muutosta edes tapahtuneen. 

Mäyrä sen sijaan vaipui omien monimutkaisten suunnitelmiensa

edessä syvään alakuloon; paljon mahtavampiakin eläimiä kuin se itse 

olisi varmasti tarjolla syksyn uudeksi haltijaksi. - Kuinka se ikinä oli kuvitellutkaan 

voivansa astella mammutin tilalle.

Mäyrän suureksi yllätykseksi villisika osoittikin sille kaiken tukensa, 

olihan mäyrä ollut etelästä saapuneen tutkimusmatkaajan ensimmäinen 

ystävä uudessa vedenpaisumuksen jälkeisessä maailmassa. 

”Sinun ei tarvitse kuin näytellä mammuttia, niin hyvin kuin

osaat!” se sanoi rohkaisevasti. Aluksi mäyrää melkein ärsytti karjun ehdotus, 

eihän kukaan voisi pitää sitä mammuttina. Mutta koska uusi keväänhaltija 

ei antanut periksi päätti mäyrä viimein yrittää.

Ketään ei oltu ehdotettu vielä syksyn uudeksi johtohahmoksi, joten jo 

pelkästään mäyrän kiipeäminen haltijakalliolle mammutin tyhjälle

paikalle sai kaikkien huomion heräämään. Joitakin se ärsytti, vaikka 

hyvin monia se myös huvitti. Kun mäyrä vielä ennen julistautumistaan

uudeksi syksynhaltijaksi maalasi valkoiset raidat naamaansa ikään kuin 

syöksyhampaiksi, oli se hämmentyneen yleisön mielestä yhtäkkiä

kauhean hauskaa. Ilonpito oli pitkäaikaisen murheen ja kaaoksen jälkeen tervetullutta. 

Koska nokkela mäyrä oli niin pidetty muiden eläinten keskuudessa, sitä alettiin siitä 

lähtien pitää syksyn uutena valtiaana.

Kaikilla neljällä vuodenajalla oli jälleen omat haltijansa. Osoittaakseen 

mahtavuuttaanuusien haltioiden edessä, puhkui luolakarhu seuraavat talvensa 

niin pitkiksi ja kylmiksi, että luonto hädin tuskin selvisi niistä elossa. 

Kun karhun joksikin aikaa unohtunut viisaus vei voiton sen liiallisesta ylpeydestä, 

se antoi myöten kevään, kesän ja syksyn haltioille. Maa alkoi jälleen kasvaa 

kunnolla vihreää ja kuhista uutta elämää. 

Koska yli-innokas villisika otti tavakseen ryhtyä toimittamaan kevättään 

usein aivan etuajassa, syntyi sen ja karhun välille jatkuvia pieniä taisteluita 

kevätsäiden suhteen. Kesänhaltijana toiminut sapelihammaskissa oli nyt 

tupsukorvainen ilves, eikä se mennyt enää peilijäille itseään ihailemaan, vaan 

pysyi mieluummin metsissä vuorten rinteillä. Kauneudenkaipuu ei ollut kissalla 

vähentynyt, mutta sen julma narsismi oli alkanut hiipua ja tilalle oli tullut 

seikkailunhalua ja luovaa puuhastelua. 

Vaikka karhun asemaa talven kuninkaana ei ollut horjuttanut mikään, niin 

tunsi se saaneensa ylimääräistä päänvaivaa uusista haltijoista. Se jatkoi tehtäviään

vanhoja perinteitä vaalien, mutta usein se oli näkevinään erityisen vahvassa 

ilveksessä vanhan tutun sapelihammaskissan, ja ilahtui. Toisinaan se oli myös 

huomaavinaan oikein voimakkaan mäyrän silmissä mammutin päättäväisen

teräksisen katseen ja joskus vastaan rymistelevä villisika sai sen epäilemään, 

ettei villasarvikuono ollutkaan hävinnyt maan päältä.

*****